Toistuva uupumus herättäjänä

Uupumus, kuoppa

Hiljattain televisiosta tuli Akuutin puhutteleva ”Loppuun palaneet” -jakso. Siinä kerrottiin kahden uupuneen tarina ja toimittaja kävi myös Työterveyslaitoksen tutkimuksissa, joissa tutkitaan stressin vaikutusta aivoihin. Erityisesti tajuntaani iski, kun Työterveyslaitoksen erikoistutkija kertoi, että heidän uupumukseen liittyneeseen tutkimukseensa osallistuneista vain pieni osa oli parantunut tai toipunut työuupumuksesta viiden vuoden seurantajakson aikana. Hän toi myös esiin, että uupuneet reagoisivat herkemmin negatiiviseen informaatioon, havaitsisivat herkemmin uhkia ympäristössä ja heillä olisi siitä syystä useammin stressireaktio päällä. Haluan tässä blogikirjoituksessa kertoa oman tarinani, jossa uupumus on ollut merkittävässä roolissa ja toiminut herättäjänä. Olen ollut itse elämäni aikana kahdesti masentunut/uupunut. Kolmas kerta jäi onnekseni toteutumatta.

Ensimmäinen uupumus

Kaaduin ensimmäiseen kuoppaani jo lukioikäisenä. Kuopalla on monta nimeä – masennus, uupumus, burn out. Se oli sisällä oleva epämääräinen möykky, paha olo, jota olin kantanut ja kerännyt jo vuosia. Vaatimukset itseä kohtaan olivat rajattomat. Täytyi pärjätä, olla hyvä, tähdättävä korkealle. Samaan aikaan olin itseni kanssa aivan hukassa. En tiennyt kuka oikeasti olen ja miten erilaisia tunteita (erityisesti negatiivisia) tulisi käsitellä. Olin ollut pienestä saakka suorittaja, kiltti ja tunnollinen tyttö. Olin oppinut laittamaan sivuun omat tunteeni ja tarpeeni. Aistin toisten tunteita herkästi ja tein tulkintojani siitä, mitä minulta odotetaan. Pyrin miellyttämään muita ja vastaamaan niitä odotuksia, joita tulkitsin perheellä/sukulaisilla/kavereilla/yhteiskunnalla minua kohtaan olevan. Kun sairastuin, tunsin epäonnistuneeni. Koin, että minulla ei ollut oikeutta voida huonosti. Sain apua masennukseen ja suoritin ”virheeni” mahdollisimman nopeasti. Jatkoin entistä kovempaa kohti tavoitteitani, ylioppilaskirjoituksia, yliopistoa ja ajatusta kunnianhimoisesta urasta.

Toinen kerta toden sanoo

Seuraava kuoppa häämötti vääjäämättä horisontissa, koska en ollut pystynyt käsittelemään stressini todellisia syitä vaan vain paennut niitä. Yliopistoaikana vaatimukset itseä kohtaan olivat entistäkin kovemmat. Mukaan tuli myös aikuisiän ihmissuhteita, opintojen lisäksi töitä sekä paineita tulevaisuudesta ja aikuisuudesta.

Minulla oli ollut koululaisesta saakka tapana jakaa kokeiden ja myöhemmin tenttien lukumateriaali käytettävissä oleville päiville siten, että joka päivälle oli tietty lukumäärä, jotta ehtisin käydä materiaalin läpi ennen koetta. Lukumäärät vaihtelivat, mutta pystyin lukea suuria määriä päivässä luentojen tai muiden tehtävien jälkeen. Uupumuksen lähestyessä, muistelen, että vähensin jatkuvasti päiväkohtaisia lukumääriä. Loppua kohti en enää selvinnyt edes viidestä sivusta per päivä, vaikka se olisi ollut ainoa tehtävä päivälle. Lopuksi en kyennyt lukea edes yhtä sivua päivän aikana. Päädyin viettämään aikani neljän seinän sisällä. Tunsin oloni täysin epäonnistuneeksi ja arvottomaksi, koska arvoni määrittyi suoriutumisesta. Voin niin huonosti, että aloin nähdä enää vain epätoivoisen ratkaisun tilanteesta poispääsemiseksi. Läheiseni puututtua tilanteeseen, uskalsin hakeutua Ylioppilasterveydenhuoltoon ja sieltä saamani avun voimin pääsin kuopasta vähitellen ylös.

Vielä kerta kiellon jälkeen?

Hajoaminen ja toimintakyvyn menetys oli niin pelottava kokemus, että lupasin silloin itselleni, etten koskaan enää anna itseni ajautua samaan pisteeseen. Tein muutoksia elämääni. Mutta miten sitten vuosien saatossa kävikään? Ongelmana oli edelleen, että en ollut päässyt stressini juurisyihin kiinni. Pyrin edelleen miellyttämään muita, en osannut käsitellä ja tuoda esiin tunteitani, en aidosti rakastanut itseäni ja arvokkuuden tunteeni riippui muista.

Prioriteettini olivat muuttuneet, enkä enää suorittanut päästäkseni elämässä kunnianhimoisesti mahdollisimman korkealle, mutta suoritin muuten elämää. Suoritin ihmissuhteita ja kaikki mitä tein, täytyi tehdä mahdollisimman hyvin. Seitsemän vuotta meni, kunnes kolmas kuoppa avautui eteeni koko komeudessaan syksyllä 2015. Tuolloin koin jälleen epäonnistuneeni. Olin eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta, jossa olin voinut huonosti jo kauan, mutta en ollut uskaltanut tehdä muutoksia. Olin joutunut muuttamaan kahdesti reilun kuukauden aikana. Kehoni reagoi rajusti niska-selkäongelmilla stressiin. Kulminaatiopisteessä makasin työpaikkani lattialla, enkä pystynyt puhua, kun olin niin jumissa.

Mietin tuolloin, että eikö todella ole mitään keinoa, jolla saisin stressini hallintaan. Täytyykö tämän mennä aina näin? Onko minun pakko taas kaatua kuoppaan, ennen kuin asiat muuttuvat? Minua myös pelotti kuoppaan joutuminen, koska en tiennyt, miten sieltä nousisin. Viimeksi olin ollut jo pisteessä, josta en nähnyt poispääsyä. Olin äärettömän surullinen ja häpeissäni, koska olin luvannut itselleni, etten koskaan enää joutuisi samaan tilanteeseen. Mutta siinä se jälleen häämötti edessä – pohjattomalta näyttävä kuoppa.

Eheäksi

Aiemmat kokemukset olivat onneksi opettaneet tunnistamaan huonot merkit ja siksi pystyin tällä kertaa tietoisesti näkemään kuopan edessäni, ennen kuin menettäisin toimintakykyni. Lähdin etsimään keinoa stressini hallintaan. Menin Viisas Elämä -messuille ja päädyin Suomen ensimmäisen Paranemisen avain -valmentajan Miia Huitin luennolle ja tutustuin Paranemisen avain -menetelmään. Siitä alkoi matka eheäksi. Ahdistus alkoi helpottaa. Fyysinen kireys alkoi hellittää ja uni korjaantua. Edessä häämöttänyt kuoppa alkoi täyttyä ja pystyin jatkaa matkaani uppoamatta. Elämässäni on toki edelleen haastavia vaiheita, mutta ero entiseen on siinä, että minulla on vihdoin keino, jolla voin käsitellä niitä asioita, jotka aiheuttavat minulle stressiä. Rauhoitun päivittäin, lasken kehoni stressitasoa ja työstän stressini syitä. Paranemisen avain oli minulle se keino, jota olin aina etsinyt.

En enää pelkää uupumusta, koska olen päässyt kiinni stressini juurisyihin ja ymmärtänyt, ettei arvoni riipu suorituksistani. Olen arvokas ja rakastettava sellaisena kuin olen. Tunnistan ja käsittelen tunteitani. Uskallan myös tuoda ne esiin muille, enkä pidä niitä enää sisälläni. Keskeistä on se, että muutos on tapahtunut sisältä ulospäin ajan kanssa, ei pakotettuna.

Omalla tarinallani haluan tuoda esiin, että muutos on mahdollista. Uupumuksesta ja masennuksesta voi parantua. Sille on syynsä, miksi ajaudumme kuoppaan. Kehomme yrittää kertoa, että kaikki ei ole kunnossa ja pakottaa siksi pysähtymään. Omassa tarinassani todellinen muutos tapahtui, kun vihdoin todella kohtasin kipeät kohtani, stressini todelliset syyt ja sain ne purettua kehostani. Tähän kannustan myös sinua.

Kuten terapeutti Tommy Hellsten toi hiljattain uupumukseen liittyvässä Helsingin Sanomien artikkelissa (29.10.2018) esiin:

”Kärsimys ei tule rikkomaan, särkemään eikä tuhoamaan meitä, vaan opettamaan syvempää elämän hahmottamista ja arvojen tarkistamista. Romahdus antaa uskomattoman mahdollisuuden kasvaa ihmisenä. ”

Uupumus ei ole kaiken loppu, eikä epäonnistuminen. Se on herätys, joka voi olla eheämmän elämän alku.

Mikäli olet kiinnostunut tutustumaan Paranemisen avain -menetelmään enemmän, sivuiltani saat lisätietoa menetelmästä ja voit lukea valmennuspalveluistani täältä.